Luotisuora tie läpi rantaniityn

Pyöräilin Kallahdenniemen uimarannalle kesäkuun lopulla 29.6.2020 puolenpäivän aikaan ja jätin pyörän telineeseen. Lähdin kävelemään kohti niemen kärkeä. Tarkoitukseni oli tehdä jokin aistimiseen liittyvä harjoite, ja sitä varten halusin löytää sopivan paikan, jossa saan olla rauhassa. Auringonottajia oli siellä täällä ja jatkoin kävelyä mäntykankaan kaartelevilla poluilla. Tulin hiekkatielle, joka kiemuraisten polkujen jälkeen näytti luotisuoralta. Tien vieressä oli kyltti, joka kertoi alueen olevan luonnonsuojelualue. Minulla oli aikaa vain rajallisesti, joten määräsin itselleni tehtävän saman tien, ajallisesti ja tilallisesti rajatun harjoitteen. Päätin mielessäni kutakuinkin seuraavasti: Kävele tien toiseen päähän ja samalla tunnustele koskettamalla tien varrella kohtaamiasi asioita.

Lähdin liikkeelle. Halusin koskea kämmenelläni isoa mäntyä. Sen rungolla vilisti muurahaisia jonossa. Ajattelin, että kuvaan muurahaiset kännykkäkamerallani sitten kun palaan takaisin. Halusin keskittyä harjoitteeseen ilman että katkaisen sitä kuvaustoimilla. Ohitin lepän, lapsuudessani punkkipuuksi kutsutun. 

Valtavasti erilaisia heiniä tien varrella. Silitin niitä päältä päin, ja ne tuntuivat hyvin pehmeiltä. Kukka, jota en tunnista, sitä kasvaa joka puolella. Onko se nuppuvaiheessa vai onko se aukinaisena tuollainen nupullinen, sitä en tiedä. Ihania tuoksuja, erilaisia. Nelihenkinen, äänekäs, saksaa puhuva perhe tulee vastaan. Ohitamme toisemme hymyillen. Olen tien toisessa päässä. Siinä on iso mänty, jossa on vahvat oksat matalalla. Oksat tuntuvat kämmeneen aivan sileiltä, niissä on varmaan roikuttu ja kiipeilty paljon. Minäkin roikun, ja oksa vähän joustaa.

Palaan tien alkupäähän ja muurahaisten luo, mutta yllätyksekseni en löydä niitä. Epäilen olevani väärän männyn luona, ja etsin toisen männyn. Muurahaisia ei näy, ne ovat häipyneet. En tiennyt, että ne vaihtavat reittejä näin nopeasti. Niillä täytyy olla hallussaan kyky organisoitua erittäin nopeasti ja tehokkaasti.

Myöhemmin muistelen suoran tien kävelemistä. Tie tarjosi koko matkaltaan aistikokemuksia, joita en osannut odottaa. Niistä kaikista tuli omalla tavallaan merkityksellisiä. Männyn pinnan koskeminen esimerkiksi auttoi minua myöhemmin ymmärtämään tekstiä, jossa joku asiantuntija selosti, miten männyn rungon paksu ja lokeroinen kuori auttaa mäntyä selviämään haasteista, joita ympäristö kohdistaa siihden. Tuntematon kukka sai minut etsiytymään nettiin, jossa esiteltiin kukkalajeja. Pienen etsinnän jälkeen riemukseni löysin kukan. Kyseessä oli Merikohokki, Silene uniflora. Sen kasvaa Suomen länsirannikolla Hangosta Pohjanmeren perälle Ouluun asti.

Pitkien heinäkasvien silittäminen päältä päin saa minut edelleen ihmettelemään, miten pehmeitä heinät voivat olla. Männyn oksalla roikkuminen ja oksan joustaminen sai minut tuntemaan, mitä tarkoittaa, kun iso, vahva puu taipuu muttei katkea.

Luonto toimii esimerkkinä, havainnollistajana ja opastajana. Se antaa kokemuksia, pohtimisen aiheita ja muistoja. Se saa minut tuntemaan, ymmärtämään ja muistamaan, että olen osa luontoa. Entä esitys? Suora tie ja sen käveleminen alusta loppuun ja erilaisten asioiden koskettaminen eri tavoin muodosti pienimuotoisen esityksen, jossa esiintyjiä olivat itseni lisäksi ne kaikki asiat joita havaitsin. Samalla osallistin itseni yleisöksi. Esityksestä muodostui minulle henkilökohtaisesti koettu matka. Joku toinen samassa tilanteessa ja samalla tehtävänannolla olisi kohdannut eri asiat ja saanut erilaiset muistot ja erilaista pohdittavaa.