Kävelyretki vanhassa Vuosaaressa ja penkin merkitys
Olen kävellyt elokuusta 2019 lähtien lähes joka päivä tai ilta. Menen ulos ja annan nenän osoittaa suunnan. En kyllästy kävelemiseen, koska vaihtoehtoisia reittejä on useita, asunhan Vuosaaressa. Erään kesäkuisen kävelyretkeni kohokohdan synnytti myrskyksi äityvä tuuli puuston keskellä. Kohokohdan muodostumisessa oli tärkeää, että oli olemassa penkki, jolle istahtaa.
Tiistai 30.6.2020 klo 20.15. Sää: puoliaurinkoinen ja tuulinen, lämpötila + 19 astetta.
Kävellessäni mietin samalla aistimiseen liittyvää tehtävää tai harjoitetta itselleni. Päätän suunnata portaille, jotka johtavat Merikorttitieltä alas Rantakiventielle. Portaiden puolivälissä on mutka ja mutkan kohdalla portaiden vieressä penkki. Päätän kävellä penkille ja, mikäli penkki on vapaa, tehdä siinä jotakin. Päätän mielessäni suunnilleen näin: asetu penkille ja ota vastaan, mitä paikka sinulle tarjoaa.
Penkki on vapaa ja istun siihen. Tuuli
on puuskittaista ja yltyy myrskyisän voimakkaaksi. Ympäröivät
lehtipuut muodostavat tuulen kanssa kuin sinforniaorkesterin, jonka
keskellä olen. Puiden kohina ja pauhu on kuin jättikokoisen
soittimen sisällä liukuvaa hiekkaa, tai kuin valtavat aallot meren
rannassa. Puista putoilee pieniä roskia. Käpyjä ryöpsähtelee
maahan, ja ryöpsähtelyn ääni on kuin rummutusta. Nautin
olemisesta tämän kaiken keskellä. Pariskuntia kävelee ohi.
Juoksija juoksee ohi. Otan kuvan.
Haluaisin tallentaa tätä luonnon
konserttia myö videolle, mutta tietosuojasyistä en halua kuvata
ihmisiä, ja siten videoiminen ei onnistu. Minusta tuntuu, että
muutkin haluaisivat istua tällä
alueen ainokaisella penkillä. Tulee levoton olo. Päätän
tulla kuvaamaan tätä paikkaa seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä on tyyntä ja
aurinkoista. Mitä merkitystä on sillä, että jokin tietty hetki
jossakin tietyssä paikassa vaikuttaa ja jää mieleen? Siten voin
jälkeenpäin palauttaa mieleen ja pohtia hetkiä, kuten teen nyt
kirjoittaessani. Minä penkillä muodostin oman näkökulmani,
tarkastelupisteen, josta käsin seurasin tapahtumia ympärilläni.
Niin tekee jokainen elävä olento.
Tässä tulee esiin myös oman toimintani merkitys. Luonnossa liikkuessani ja antaessani itselleni aistimistehtäviä herkistän itseäni havaitsemaan ympärilläni olevaa, sen sijaan, että kiinnittäisin huomion omiin ajatuksiini, kokemuksiini ja muistoihini. Ympärillä olevan havaitseminen on myös yhteydessä kykyyn asettua toisen asemaan. Siirtäessämme huomion ympärillä olevaan me ihmiset voimme siten pohtia asioita myös toisen näkökulmasta, puolison, naapurin, pihapiirissä pesivien lintujen, kaupunkimetsissä liikkuvien petoeläinten, muuttoliikkeessä vaeltavien ihmisryhmien tai pandemian kourissa kärsivän ihmiskunnan.
Aistimistehtävien avulla haen yhteyttä ja kiinnityn ympärilläni olevaan ja samalla rajaan havaitsemista äärettömyydessä niin, että voin kertoa siitä myös jälkeenpäin. Uskon, että havainnoimisen rajaaminen joksikin tehtäväksi lisää samalla havainnoimisen intensiivisyyttä. Hetki penkillä oli lyhyt mutta mieleenpainuva. Toimintani on paitsi ulkoilua, liikuntaa ja vastapainoa kotona työskentelylle, se on myös taiteellis-tutkimuksellisen praktiikkani kehittämistä. Harjoitan itsessäni kykyä havaita ja aistia ja kommunikoida sitä muille.
Luonto-orkesteri esiintyi minulle, kun asetuin ensin itse sitä vastaanottamaan. Kuuntelin, katselin, haistoin ja ihmettelin. Sellainen tilanne vahvistaa tunnetta elossa olemisesta. Elämä merkityksellistyy. Ajattelen samalla itseäni osana luontoa ja vuorovaikutuksen osapuolena, en vain passiivisena vastaanottajana. Osuuteni vuorovaikutuksen aktiivisena osapuolena ei kuitenkaan tullut keskellä konserttia. En ryhtynyt esimerkiksi huutamaan tuuleen tai heittelemään käpyjä ympäriinsä. Tosin, ei se ollut edes tehtävänä. Lisäksi, taiteilija-tutkijan työskentelyni kaupunkiympäristöissä on muuttunut ajan myötä yhä vähäeleisemmäksi. Se liittyy paikkojen ja muiden ihmisten huomioimiseen ja tarpeeseen olla tahdikas. Kirjoitan tästä esimerkiksi taiteellisen tutkimuksen Ruukku#14-julkaisussa Martin, Mari 2020. Sensory Excursion as a Site of Encounter. (peer-reviewed research exposition) In Mika Elo, Henk Slager and Tero Heikkinen (eds.) Ecologies of Practice. https://ruukku-journal.fi/en/issues/14. Minun osuuteni tulee nyt, kun kirjoitan tätä tekstiä. Saatan hyödyntää kokemaani hetkeä myös jossakin tulevassa taiteellisessa työssä tai tutkimusartikkelissa.
Ilman penkkiä en olisi kirjoittanut tätä tekstiä eikä minulla olisi kokemusta, josta nyt kirjoitin. On selvää, että yhteisissä julkisissa kaupunkitiloissa tarvitaan enemmän paikkoja, joihin asettua, esimerkiksi penkkejä. Niiden ei aina tarvitse olla kaikkein ilmeisimmissä paikoissa, vaan myös paikoissa, joihin pääsemiseksi on nähtävä hiukan vaivaa. Kaupunki on paljon monimuotoisempi ympäristö kuin vain katuja, aukioita ja puistoja.
--
Tässä vielä katkelma Emanuele Coccian teoksesta Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. (Alkup. La vie des plantes. Une métaphysique du mélange. Suom. Jussi Palmusaari. Tutkijaliitto, Helsinki 2020.) Lukiessani Coccian kuvausta kasveista ajattelen nyt erityisesti puita, joiden keskellä istuin kesäisessä myrskytuulessa.
Kasvit vaikuttavat poissaolevilta, kuin pitkään ja turtaan kemialliseen uneen vajonneilta. Niillä ei ole aisteja, mutta ne eivät ole lähimainkaan itseensä sulkeutuneita: mikään toinen elollinen ei ole yhtä ympäröivän maailman kanssa samalla tapaa kuin ne. Niillä ei ole silmiä eikä korvia, joilla erottaa maailman muodot ja havaita maailma niinä lukemattomina väreinä ja ääninä, joina se ilmenee meille. Ne ottavat osaa maailmaan kokonaisuudessaan kaikessa, mitä ne kohtaavat. Kasvit eivät juoksentele eivätkä osaa lentää. Ne eivät kykene valitsemaan tiettyä paikkaa tilasta, vaan niiden on pysyttävä siellä missä ovat. Niille tila ei murene maantieteellisten erojen heterogeeniseksi kentäksi. Maailma tiivistyy niiden valtaamaan palaan maaperää ja taivasta. (Coccia 2020, 15-16)